Nyt puhutaan tavarasta. Tai oikeammin tuotteista. Luin pari päivää sitten jostakin "mamma-blogista" (nyt todella harmittaa, etten muista mistä) tälläisistä Ella's Kitchen -merkin alla tehtävistä lasten, sanoisinko, välipaloista. Näitä kuulemma ei ole ennen saanut Suomesta, vaan nytpä saa. Koska hetken päästä olin Prismassa ja nämä osuivan silmiini, niin tokihan kokeeksi ostin. Itseasiassa silmiini osui kilpailevat tuotteet, jotka olivat huomattavasti näyttävämmin ja runsaammin esillä, nimittäin Semperin vastaavista tuotteista. En olisi näitä Ellan välipaloja edes huomannut, ellen olisi niistä juuri lukenut. No, tarjolla oli tasan yhtä makua, Red One, pääasiallisesti mansikkaa. Ostin myös Semperin omena-banaani -smoothien, joka siis oli täsmälleen samanlaisessa pakkauksessa.

Aloitimme kokeilun tuosta Ella's mansikasta. Ja voi kuulkaa! Miten paljon tyttö tykkäsi! Käsitti myös samantien, että miten sitä tuolta tuubista imeskellään. Ainoa miinuspuoli oli se, että alussa, kun tuubi on vielä aivan täynnä, niin eipä tarvinnut lapsen juuri puristaa niin parit töräytykset mansikkamönjää tulivat matolle.

Hinta on sen mukainen, että näitä ei ihan joka päivä syödä. Mutta ovat ehdottomasti jatkossa mukana matkassa, kun pitää olla helppoa ja terveellistä välipalaa.

Toinen tuote, josta puhun, onkin mulle. Nimittäin kengät. Ja mitkä kengät! Nimittäin Crocs:in "koristossut". Siis kuten Converset, mutta Crocsit. Melkein en kehtaa sanoakaan, että mulla on semmoiset. En ole ikinä ollut mikään "crocs-ihminen". Kesällä kuitenkin hankin Crocsin ballerinat, koska ne olivat mielestäni, kovin muovimaisesta olemuksestaan huolimatta, kivan näköiset. Ne olivatkin sitten niin mukavat jalassa, että välillä unohdin ottaa ne pois jalasta tullessani sisälle. Löysin itseni jo miettimästä syksyn tullen, että mahtuisikohan niihin villasukat... :)

No, nyt sitten hankin nämä "crocs-converset". Jotka eivät ole mielestäni mitkään kauneuden huiput. Mutta odotin mukavuutta. Ja sitä parin kokeilukerran perusteella todennäköisesti sainkin. Lisäksi sain tuulikaappiini aikamoisen muovin hajun toistaiseksi. Mutta siis, nyt taidetaan olla lopullisesti siirrytty elämänvaiheeseen "mukavuus aina ensin"! Huoh.

Nyt urheillaan!

Tänään sitten ryhdytään treenaamaan! Ja nyt ei ole kyse koirasta. Tämänkin osan uudelleen rakennetusta elämästä joutuu aloittamaan alusta. Mutta minkäs teet. Aikoinaan kävin salilla siis kolme kertaa viikossa. Nyt personal trainer tulee kotiini. Hän on teiniaikojen paras ystäväni, yhteys on säilynyt. Sellaiset ihmiset on aarteita ne!

Edelliseen liittyen olin viime viikonloppuna yhden yön mökillä kolmen "nuoruusvuosien" ystävän kanssa. Sehän tuntui aivan kotiinpaluulta.

Tämä blogi

Olen nyt hieman miettinyt, mitä tekisin tämän blogin kanssa. Tai muiden blogien, joita ei siis vielä ole. Haluaisin kirjoittaa niin paljosta. Muunmuassa tavoitteellisessa koirankoulutuksessa on syytä pitää päiväkirjaa. Siihen blogi olisi oiva, sekä suosittukin, väline. Se nyt ei sitten liity tämän blogin teemaan pätkääkään. Lisäksi haluaisin alkaa kirjoittaa treenaamisesta, jonka olen uudelleen aloittamassa. Tarkoitan siis urheilua, enää en puhu koirasta. Sekä muunmuassa lastenvaatteista, käsitöistä, leipomuksista. Ja vielä yhteiskunnallisista asioista, sekä koiriin, että lapsiin liittyvistä, pääasiassa. Vaikka elämää ei voi, eikä ainakaan pitäisi, lokeroida, niin tämä on nyt mietinnässä. Samaan soppaan näitä kaikkia ei voi tunkea. Vaikka omassa elämässäni ne ovat samaa soppaa - elämääni.

On lapsi syntynyt heille...

Lapseni isä ja ex-ystäväni saivat tällä viikolla tytön. Joka on siis teoriassa mun lapsen pikkusisko. Ikäeroa tuli aika tarkalleen 1 vuosi ja 1 kuukausi.

Entinen paras ystäväni siis synnytti omalle lapselleni siskon, vuoden ikäerolla. Uusi lapsi vaan maailmalle, vaikka edellistä ei ole isänsä nähnytkään...

Olen käynyt läpi koko tunneskaalan ja tulen käymään. Tämä avasi haavat. Tiesin raskaudesta, mutta silti.

Ja taas ikäviä tapahtumia...

Tekisi mieli sanoa, että se "pahin" tapahtui. Mutta ehkei se ollut pahin. Tai mikä edes on pahin?

Toinen koirani, se maailman kiltein ja lauhkein, "lasten koira" yhtäkkiä yllättäen puri lastani päähän/korvaan pari viikkoa sitten. Siis todella puri. Lapseni korvaa sitten tikattiin ja koira lopetettiin. En nähnyt muita ratkaisuja, tosin tein päätöksen hyvin äkkiä. Koska ehkä muuten en olisi sitä pystynyt tekemään.

Tämän episodin, joka oli mulle erittäin raskas, jäkiseurauksena sain osakseni eräältä ihmiseltä julkista kirjoittelua siitä, että olen eläinrääkkääjä. Koirani kuulemma tekevät jatkuvasti tarpeensa sisälle, koska eivät juuri pääse ulos. Sanoo ihminen, joka ei ole edes käynyt ikinä kotonani.

Juuri olen tehnyt paluun rakkaan ja tärkeän työni pariin nimenomaan koirakouluun kouluttamaan. Siitä olen kokenut suurta iloa, sillä sen lisäksi, että se on intohimoni, koen, että olen saanut edes palan "omaa elämääni" takaisin. Vaikka kaikkihan tämä on sitä omaa elämääni.

Froteeta, froteeta

No niin... Lapsimessuilta kotiuduttu, ja sen kyllä huomaa. Jaloissa nimittäin. Lapsi on mummilassa (ekaa kertaa jäi sinne) ja pääsin siis ilman lasta messuille. Tuliaisina ihan "perus" eli lautanen, jonka olisi tarkoitus pysyä paikallaan pöydällä, sekä harjoittelumuki. Lisäksi, saattaa olla, että tilasin Me&I:n mekon... :) En ole mitenkään ko. merkin perään merkkinä, mutta nyt oli sitten niin i.h.a.n.a., että sorruin.
Kuva on täällä Sammakkomekko :)
Ai että kuulkaa :) Nyt odottelen mekkoa saapuvaksi ja pidän itseäni hurahtaneena. Mekko on siis froteeta. Froteesta puheenollen, ajellessani mummilasta kotiin, kävin Outlet-myymälässä, joka myy mm. Nansoa. Mistä merkistä ei itselläni ole kokemusta, toki nimi on tuttu. Ostin kuitenkin froteiset "olohousut", joissa lukee takana "Sauna Collection". Toisia näin mukavia ja silti "istuvia" (sitaatit, koska ei olohousujen kuulukaan varsinaisesti istua) saa hakea! Näistä en kuvaa löydä, enkä ala omaa pakaraani blogiin kuvata:) Kuvaa siis etsin, kun olisin halunnut tilata näitä jostain lisää. Mutta eipä löytynyt. No siksipä ne kaiketi olivat jo outletissä.

Tästä tuli nyt mainospuhe, vaikka se ei ole tämän blogin varsinainen tarkoitus. Mutta näitä tulee lisää, koska löytöjään on joskus -pakko- hehkutella. Niin harvoin alan niistä nimittäin hehkumaan.

Nenät vuotaa

On ollut hieman hiljaiseloa. Mutta eiköhän tämä taas tästä...
Siitä huolimatta, että voin sanoa, että nyt masentaa. Ja kun minä puhun masentamisesta, se ei tarkoita, että olisi välttämättä tapahtunut yhtään mitään, mihin moni toteaa että "nyt mä masennun". Mutta juuri nyt ei huvita mikään. Ei sitten yhtään mikään. Kattoisko telkkaria? Ei. Surffalisi netissä? Ei. Virkkaisi? Ei. Lukisi? Ei. Olisi vaan tässä paikoillaan sohvalla tekemättä mitään? Ei. Eikun ainiin, ei ole vaihtoehtoja, jos -mikään- ei huvita. Huomautettakoon, että lapsi on sängyssä. En siis makaa flegmaattisena sohvalla lapsen mellestäessä ympäri kotia vauhti ja vaaralliset tilanteet seuranaan.

Ja lapsi. No lapsihan se tuli sitten kipeäksi pääsiäisenä. Ensin tuli kuume. Sitten tuli räkä. Ja viimeisenä yskä. Tiistaina lääkäriin ja koska nuhakuume oli ihan juuri äitymässä korvatulehdukseksi ja keuhkoputken tulehdukseksi; penisilliinikuurille. Tässä on sitten keksitty kaikenmoista, että saadaan penissilliini alas. Samaten yskän lääke. Joka maistui, kuten yskänlääkkeet yleensä, melkoisen epämiellyttävälle. Penissilliinille olen niin allerginen etten voi sitä edes maistaa, mutta ilmeestä päätellen sekään ei ole mitään herkkua.

No, nyt minä olen kipeä. Kuinkas muuten. On perseestä hoitaa kipeää lasta, mutta kyllä sanon, että on vielä enemmän perseestä hoitaa kipeänä lasta. Vaikka parempi on, kun lapsi ei ole kipeä. Tänään olisi hyvän ystävän synttärijuhlat. Olisi lapsen- ja koirien hoitaja tulossa mulle kotiin ja olisi huomiseen. Mutta mutta... Viitsikö sitä nenä valuen lähteä.

Isä ja "isä"...

Eilen kävin eräällä tutulla, jota en ollut vuosiin nähnyt, hakemassa muutaman vauvan vaatteen. Itseasiassa kyseessä on erään aikanaan oikein hyvän ystäväni pikkusisko, jolle on siunaantunut kaksi kaunista tytärtä. No, koska lapseni isän kanssa olemme tunteneet yli kymmenen vuotta, niin yhteisiä tuttuja riittää, ja tämäkin ihminen "tuntee" lapseni isän. Toisinsanoen, on joskus tavannut ja tietää ihmisen.

Jotain hän kysyi minulta liittyen lapsen isään. En ehtinyt vastata siihen, kun hän jatkoi, että "kun eikös siis N ole lapsen isä?". Minä vastasin: "ei" !!! Siis aivan ajattelematta. Vasta, kun hän kysyi, että "no kuka sitten on?", tajusin sanoa, että siis joo, on "isä", biologinen isä. Voi kyllä olla, että pääasiallinen ajatukseni oli vielä isyyden kolmannessa, nimittäin oikeudellisessa, ulottuvuudessa. Mutta silti. Jotain on muuttunut päässäni. Ilmeisesti, koska noin vain vastasin, että "ei ole".

Aamun angstit

Olen koulukiusattu. Olen työpaikkakiusattu. Sekä vielä yksityiselämässä todella kiusattu; elämäni "tuhottu", henkistä väkivaltaa. Ja puhun siitä, puhun, puhun, puhun. Syylliset leimaavat hulluksi. En silti lopeta. Ja haluaisin mennä puhumaan näistä aiheista ihan mihin tahansa, missä se on tarpeellista. Jos yksikin ihminen välttyy näiltä, se on sen arvoista. Kahdesta ensiksi mainitusta olen kyllä jo "selvinnyt". Kaikkihan me olemme näitä asioita vastaan, mutta jostain kumman syystä näitä asioita (aikuisten) ihmisten silmien alla tapahtuu!!! Kuten olemme viime aikoina nähneet ja kuulleet.
Aamun angstit. Huomentaaaa kaikilleee!!!!!

Pakko saada...

Ja vielä "pakko saada" postaus, löytyi Oi mutsi mutsi -blogista. Harmi, ettei ole enää hanget korkeat nietokset...

Huopikkaat!

Työasioita...

Olisi varmaan syytä kirjoitella jotain, varsinkin, kun täällä käy mukavasti lukijoita. Tervetuloa :)

Tässä on nyt tapahtunut kaikenlaista ja siltikään ei mitään. Lapseni, 7,5 kk, on ruennut seisomaan. Ja sitä mukaa tulemaan myös sellasia voltteja alas, että oksat pois. Neiti siis ei konttaa, alkoi ryömimään täytettyään juuri 5 kk ja on sillä tiellä edelleen. Toissapäivänä keksi myös, että nukkumisen lisäksi pinnasängyssä voi jumpata, nousta kaidetta vasten ja vähän maistellakin sitä.

Olen ystävystynyt seinänaapurin kanssa. Mikä on kyllä supermukavaa. Teen keikkaa yökerhossa viikonloppuisin, mikä poikkeaa -todella- siitä, mitä teen "oikeasti" työkseni, josta tosin olen äitiyslomalla. Viime yönä olin töissä ja lapsi ystävällä hoidossa. No koirapa oli sitten yökylässä naapurissa:)

Töistä puheenollen, äitiyslomani päättyy ensi kuussa. Mihin se aika meni?? Toisekseen, ketään kritisoimatta siitä, millaisia valintoja kukin tekee, tai joutuu tekemään, en voisi kuvitellakaan vieväni tyttöä jo ensi kuussa hoitoon! Pääasiallinen syy on se, että sehän on niin pieni!! Siis NIIN pieni. Joten, hain ja sain hoitovapaata tällä haavaa 31.7.2013 saakka. Eli vuosi ja kolme kuukautta näin alkuun. Toiseen kertaanhan sitä saa hakea vielä lisää ja jos tässä toimeen tullaan, niin arvaan että olen sinne asti kun saa olla, eli heinäkuuhun 2014.

Ja edelleen töistä... Toukokuussa teen paluun koirakoulutushommiin. Sen lisäksi, että se on ammattini (muun muassa, yökerhon ja päivätyön lisäksi), niin koen että saan ehkä "palan entistä elämääni" takaisin. Kaikki kun jäi, kun ne kaikki tähän tilanteeseen johtaneet sairaat tapahtumat alkoivat.

Ensi sunnuntaina narttukoirani tulee kotiin oltuaan 10 kk hoidossa... Sanomattakin on selvää, että sitten on ohjelmaa!!

Paskaa, paskaa, paskaa

En nyt ole hetkeen pystynyt kirjoittamaan. Sain tietää, että lapseni isä ja ex-ystäväni ovat panneet uuden pullan uuniin. Tässä on niin monta tekijää, että oksettaa, ahdistaa, itkettää. Ei "vain" se, että exä saa lapsen, ei todellakaan, vaikka sekin pelkästään saattaisi kirpaista. Ex-aviomieheni sai lapsen kaksi viikkoa sitten. Ei kirpaissut, päinvastoin, olen todella onnellinen hänen puolestaan.
Palaan kun pystyn. Tai kirjoitan muista asioista; tästä sitten, kun osaan sanoa muutakin kuin sloganikseni muodostuneen: "Paskaa, paskaa, paskaa".

Lisää samanmoisia tarinoita...

Minähän olen ollut naimisissa. En kylläkään lapseni isän kanssa, vaan häntä edeltävän exän. Jo-o, kyllä vain :) Mikä nyt on hieman aasinsiltaa sille, että olipa kerran tuttavapariskunta, johon tutustuimme siten, että pariskunnan herra oli ex-aviomieheni (jatkossa Vee) armeijakaveri. Myöhemmin tämä mies (jatkossa Hoo) oli Veen bestmanina häissämme. Ja toki tapasimme tuttavapariskuntaa moneen kertaan. Itse en pariskunnan naisen (jatkossa Ellu) kanssa ollut kauheasti tekemisissä "yksikseen", mutta pariskuntina näimme melko usein. No, molemmat pariskunnat menivät naimisiin, Hoo ja Ellu vuotta minua ja Veetä aiemmin. Vuodet vierivät. Minä ja Vee erosimme, Hoo ja Ellu rakensivat talon ja saivat kaksi lasta. Myivät talon vastikään ja ostivat toisen noin kilometrin päästä tästä, missä minä asun. Hoon ja Ellun lapset ovat nyt 1- ja 4 -vuotiaita, täyttävät aivan juuri 2 ja 5. Ellu on raskaana, kolmannen lapsen laskettu aika on alkukesästä. Niin mitä tekee Hoo?? Ottaa irtioton ja lähtee toisen naisen matkaan. Voi jumalauta.

Hoo pitää yhteyttä myös muhun, lähinnä Facebookin chatin kautta. Ymmärrän avioliiton ongelmat ja sen, että niihin tarvitaan kaksi. Sitä en ymmärrä tässä(kään) tapauksessa, että "tekemällä tehdään" lapsi ja sitten lähdetään toisen naisen matkaan kesken raskauden. Se ei ole mistään kotoisin sellainen ratkaisu. Lähinnä yhteydenpitomme on lainopillista neuvontaa minulta hänelle, mikä on vähän koomista, koska tämä Ellu on juristi ja minä en, vaikka alalla olenkin. Ellun vaatimukset sun muut ovat kyllä tunnemylläkän suurentamia ja realismi on unohduksissa, mutta se on ymmärrettävää. Olen Ellulle kertonut, että Hoo kirjoittelee välillä. Pidemmän päälle en voi olla "molempien puolella". Itseäni ällöttää usein ihmiset, jotka ovat sekä minun että lapseni isän tai ex-ystäväni ystäviä, ja ovat "molemmilla puolilla jokea".

Ylipäänsä, annan kaiken tukeni Ellulle. Selvä se, että tilanne poikkeaa mm. siten, ettei toinen nainen ole edes hänen tuttunsa, ystävästä puhumattakaan. Mutta. Ellulla on syntymättömän lapsen lisäksi kaksi pientä lasta jo maailmassa.

Tämä tarina ei ollut vielä tässä, vaan jatkuu. Mutta vasta sitten, kun olen selvittänyt, miksi lapseni kirkuu ilman nähtävissä olevaa syytä ja olen miettinyt, miten saan auton pois parkkipaikalta. Huoltoyhtiö on käynyt viimeksi -valehtelematta- viikko sitten ja tuota luntahan on tullut... Vauvanmaito on lopussa; en ollut osannut varautua kuin talvisotaan konsanaan. Itsehän sitä syö vaikka sormenpäitä. Lapsi ei kuitenkaan sillä elä.

Hermot paloi

Tää on niitä päiviä, kun tekee mieli sanoa, ja sanonkin, että v*ttu minkä teit(te). Ja että teistä ei kumpikaan olisi selvinnyt elossa siitä, mitä mulle teitte. Eikä teistä kumpikaan pystyisi päivääkään tähän arkeen, mitä mä pyöritän.
Ja ei, tänään mulle ei kannata valittaa pikku asioista.
Ja ei, tänään en myöskään jaksa yrittääkään ymmärtää että on vaikeaa vauvan/pikkulapsen kanssa, jos teitä on siellä KAKSI aikuista. Huomenna voin yrittää ymmärtää.

Ystävänpäivä...

Valitettavasti, sattuneista syistä, ystävänpäivä on musta melkein yhtä "hauska" kuin isänpäivä...
Toivottavasti suhtautumiseni vielä muuttuu, mutta ei ainakaan vielä tänä vuonna, näköjään.

Influenssa

Melko varmasti tämä on influenssa. Olen sen kerran sairastanut, ja aivan samalta tuntuu. Siis ihan joka paikkaan sattuu! Ja on korkea kuume, jota on jo käytännön syistäkin pakko pitää alhaalla tulehduskipulääkkeillä. Mulla ei ole tapana koko ajan kuuluttaa, miten rankkaa pienen vauvan yksinhuoltajana on, mutta kun on näin kipeä ja vauvan (ja koirankin siihen päälle) hoito on miltei mahdotonta, tekee mieli sanoa lapsen isälle, että kiitos v**usti tästäKIN! Tai ettei hän, eikä ex-ystäväni olisi ikinä selvinnyt tästä kaikesta, mihin itse jouduin. Inhoan sanaa "selvinnyt", koska niistä kaikista teoista, joita mulle tehtiin, ei voi selvitä. Mitä se selviäminen edes on? No, ainakin siis hengitän.

Tänään luulin, että kuolen. Ainakin  melkein. Sattui aamusta asti ihan joka ikiseen luuhun, ytimeen ja niveleen. Siihen kun hiipi seuraksi iltapäivästä vielä oksetus ja pyörrytys ja olo muistutti keskivaikeaa krapulaa, niin täytyy myöntää, että mieleen hiipi ajatus siitä mystisestä tyypistä, joka joidenkin perheissä asuu, toisesta aikuisesta.
Mutta ei. Lapseni, joka on viime päivinä keksinyt, että en saa hävitä näkyvistä, tai ainakaan kuuluvista, viihtyi joten kuten lattialla, kun itse makasin sohvalla käsivarsi otsalla ja puuskutin.
En tiedä, mikä on/oli vikana, mutta lääkäriinhän en tietenkään mene :)

Helkku on rohkeasti kertonut juuri isän tarinan. Hieno juttu. Itseäni ei pelota kertoa isän ja entisen ystäväni tarinaa, vaan se olisi aivan liian työläs yhdellä kertaa kerrottavaksi. Selkäni takana pelattiin sellaista peliä, ettei ole tosikaan. Ja henkinen väkivalta ja valheellisten tarinoiden kertominen minusta ei loppunut edes siihen, kun muuttivat yhteen, vaan jatkui ja jatkui. Tarinat ja teot ovat sitä luokkaa, että en uskoisi itsekään, jos tämä ei sattuisi olemaan oma elämäni. He tekivät sellaisia asioita mulle, että niiden julkituominen olisi heille todella ikävä juttu. Siksipä oli kiire leimata mut valehtelijaksi, sekä kertoa omille ja yhteisillä tutuille toinen toistaan karmaisevampi juttuja musta, jotta olisi edes jokin pieni oikeutus heidän teoilleen.

Aivan takuulla kerron tarinan, mutta osissa. Tulen sekoittamaan blogissa mennyttä ja nykyistä. Olen päättänyt jo alussa, että en ole hiljaa asioista. Olen myös sanonut kaikille tutuilleni, että tätä asiaa saa "levittää"; itselläni ei ole hävettävää, pelättävää, eikä salattavaa. Olen hurjan tyytyväinen, että tänne blogiin on ilmaantunut muitakin, jotka painivat samantyyppisten asioiden kanssa; ja puhuvat siitä. Niin kauan, kun jaksan hämmästyä näistä jutuista, on toivoa. Sitten kun ei enää "liikuta", nämä ovat "normaalia", niin sitten peli on menetetty.

Toiveissani ja/tai haaveissani on perustaa jonkinmoista yhteisöä/tukea yksinodottajille. Niille, joiden lapset eivät ole koskaan vanhempiaan yhdessä nähneetkään. Tällä en vähättele niitä, joiden perhe on hajonnut myöhemmin, mutta yksinhuoltajille yleisesti tuntuu olevan yhteisöjä ja apuja ja hyvä niin.

Lisäsin oikeaan yläkulmaan meiliosoitteeni, mikäli joku haluaa keskustella jostakin meilitse.

Missä "minä" on?

En tiedä, mistä kirjottaisin tänään. Toisaalta aiheita olisi useita, toisaalta silti tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa.

Mutta kirjoitanpa koirista. Tai oikeastaan vähän siitä vierestä. Luin nimittäin pari päivää sitten vanhaa blogiani, joka siis kertoo oikeastaan  vain koirista ja treeneistä. Blogia olen kirjoittanut "ennen tätä kaikkea", joka on termi sille, että noin puolitoista vuotta sitten oli tosiaan mies, kolme koiraa, työ ja kakkostyönä koirat ja kaikki "hyvin" noin niinkuin yleensä. Perhettä oltiin perustamassa, ja raskaaksi tulinkin. Kunnes sitten kävi, kuten esittelyssäni kerron. Sen jälkeen en ole ollut enää minä. Tämä nyt jotenkin korostui, kun luin koirablogiani. Tapani kirjoittaa on hyvin erilainen, kuin nyt. Teksteistä "huokuu" ihan erilainen fiilis kuin nyt. Sama koskee Facebookia. Nyt kun se on tyrkännyt mullekin profiiilin tilalle mokoman Timelinen, menin sitten lukemaan vanhoja päivityksiäni, kerran se Timelinen avulla on niin helpoksi tehty. Virhe. Tuli ikävä sitä minua, joka ennen olin.

Vuoden Mutsi!!!

Suuri Vuoden Mutsi-gaala on käynnissä Vuoden Mutsi -blogissa vastaan tässä kysymyksiin ja asiaan kuuluu haastaa toinen mamma-bloggaaja. Olen itse sen verran tuore bloggaaja, ettei piirini ole vielä kovin suuri, mutta haastan mallamoijan :)

1. Tunnen itseni Vuoden Mutsiksi kun toisessa kainalossa on kakkavaippa, toisessa lapsi ja jalka osuu koiran oksennukseen
2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on väsymys.
3. Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän... tähän en voi vastata, 6 kk vanha tyttö ei ole vielä oikein ryhdistäytynyt noissa kohteliaisuuksissa
4. Kello 12 yöllä olen yleensä menossa "ihan kohta" nukkumaan.
5. Kello 8 aamulla olen yleensä nukkumassa.
6. Haluaisin sanoa lapsen/lasten isälle, että "olet säälittävä rukka"
7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että olisi syytä muuttaa lähemmäs meitä.
8. Viimeksi kiroilin, kun... valitetettavasti kiroilen niin paljon, että en muista...
9. En ole koskaan osannut... en enää tiedä, mitä osaan ja mitä en, koska osasin tai en, kaikki pitää itse tehdä.
10. Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia, voi tehdä on... ihan mitä tahansa, mikä alkaa sanalla "rauhassa".

Se iskee ihan milloin tahansa

Niin se vaan iskee, odottamatta, yllättäen. Ahdistus. Kesken kaiken, kun selaan syöttötuoleja Huuto.netistä. Mahaan alkaa sattua, tuntuu kuin rinnassa ja ylävatsassa olisi iso, painava, kuuma kivi. Mä vihaan ahdistusta. Mä en halua sitä. Mutta viidettä vuotta se mua seuraa.

Tämän perjantain ajatukset...

Tämän päivän ajatuksia, oma ja lainattu, joka sopii mun suuhun yhtä hyvin...

Oma:
Se ristiriitainen tunne, kun maailman kaunein ja elämäni rakkain ihminen muistuttaa ulkonäöltään hämmästyttävän paljon erästä ihmistä, jonka joskus tunsin...
Hymy on täsmälleen sama. Tyrmäävää. Ei auta kuin hymyillä takaisin...

Lainattu:
"Seuraavan kerran, kun mä vähänkään kiinnostun jostain ihmisestä, niin mä selvitytän sen rikosrekisterin - mielenterveyshistorian - poliisin tapahtumarekisterin - laajan turvaselvityksen - haastattelen vanhemmat, pari viimeisintä exää ja lapsuuden kaverit"

Näissä tunnelmissa, hyvää perjantaita kaikille!

Heittäkää menemään (ja olkaa ostamatta lisää) kaikki virikkeellistävät, ties-mitä-muka-kehittävät ja motivoivat lasten JA koirien lelut isolla hintalapulla varustettuna ja antakaa lapselle vanha modeemi ja koiralle muoviroska (tai sitten se vessaharja).

Mulla ei ole ulkoilman lämpömittaria, mutta ilma sitäkin on selvää, että on v**un kylmä. Vaikka kahtena edellisenä vuonna oli kyllä vielä kymmenen astetta kylmempi ja luntakin tuplamäärä.

Miksi olohuoneeni matolla on kylpyankka ja vessaharja?

Eilen illalla, ihmeteltyäni, miksi olohuoneeni matolla on kylpyankka ja vessaharja, pysähdyin (taas) miettimään asioita; miten tähän on tultu. Miten ihmeessä hetki sitten mulla oli mies ja kolme koiraa, koiraharrastuksia, kävin koulua eläintenkouluttajan tutkintoa varten Pohjanmaalla saakka ja koulutin muita ihmisiä koirineen, ja nyt... Yksi koira, joka sekin oli välillä mualla, puolivuotias vauva ja se "tärkein": EI miestä.

Etsin blogilistalta yksinhuoltajuuteen liittyviä blogeja; useita. Sitten yksinodottamiseen; vain kaksi. Missä kaikki muut ovat? Tässä olen kuitenkin minä, 31-vuotias, 6 kuukautta vanhan vauvan yksinhuoltaja. Miten hitossa tässä elämässä näin kävi? Sitä ihmettelen. Samalla teen käsitöitä, lämmitän eineksiä ja sompailen vauvan kanssa tässä loputtomien ohjeiden ja kasvatusneuvojen suossa, joita en kuitenkaan lue.