Helkku on rohkeasti kertonut juuri isän tarinan. Hieno juttu. Itseäni ei pelota kertoa isän ja entisen ystäväni tarinaa, vaan se olisi aivan liian työläs yhdellä kertaa kerrottavaksi. Selkäni takana pelattiin sellaista peliä, ettei ole tosikaan. Ja henkinen väkivalta ja valheellisten tarinoiden kertominen minusta ei loppunut edes siihen, kun muuttivat yhteen, vaan jatkui ja jatkui. Tarinat ja teot ovat sitä luokkaa, että en uskoisi itsekään, jos tämä ei sattuisi olemaan oma elämäni. He tekivät sellaisia asioita mulle, että niiden julkituominen olisi heille todella ikävä juttu. Siksipä oli kiire leimata mut valehtelijaksi, sekä kertoa omille ja yhteisillä tutuille toinen toistaan karmaisevampi juttuja musta, jotta olisi edes jokin pieni oikeutus heidän teoilleen.

Aivan takuulla kerron tarinan, mutta osissa. Tulen sekoittamaan blogissa mennyttä ja nykyistä. Olen päättänyt jo alussa, että en ole hiljaa asioista. Olen myös sanonut kaikille tutuilleni, että tätä asiaa saa "levittää"; itselläni ei ole hävettävää, pelättävää, eikä salattavaa. Olen hurjan tyytyväinen, että tänne blogiin on ilmaantunut muitakin, jotka painivat samantyyppisten asioiden kanssa; ja puhuvat siitä. Niin kauan, kun jaksan hämmästyä näistä jutuista, on toivoa. Sitten kun ei enää "liikuta", nämä ovat "normaalia", niin sitten peli on menetetty.

Toiveissani ja/tai haaveissani on perustaa jonkinmoista yhteisöä/tukea yksinodottajille. Niille, joiden lapset eivät ole koskaan vanhempiaan yhdessä nähneetkään. Tällä en vähättele niitä, joiden perhe on hajonnut myöhemmin, mutta yksinhuoltajille yleisesti tuntuu olevan yhteisöjä ja apuja ja hyvä niin.

Lisäsin oikeaan yläkulmaan meiliosoitteeni, mikäli joku haluaa keskustella jostakin meilitse.