Lapseni suunnitellee kampaajan tai trimmaajan uraa...

Eilen illalla lapseni sitten teki sen. Nimittäin leikkasi oman tukkansa, prinsessahiuksensa, aivan klaniksi. Siis aivan klaniksi. Mm. otsatukkaa ei ole enää ollenkaan. Kuin koneella olisi ajeltu. Kampaajaharjoittelun lomassa oli harjoiteltu myös koirien trimmaustaitoja... Onneksi koirani eivät ole mitään näyttelykoiria. Mutta silti.

No, kun lapsi tämän kuningasideansa jälkeen tajusi, että tukkaa ei todellakaan enää ole, eikä se kasva yhden, kahden tai kolmenkaan yön päästä, puhkesi hän lohduttomaan (huuto)itkuun. Sitä jatkuikin sitten koko illan siivitettynä lauseilla "miehillä on kalju; ei tytöillä", "mun prinsessatukkaaaaaaaa", "kasvaako tää enää ikinä?" ja "mä en enää koskaan leikkaa mun tukkaa". Itse olen melko varma, ettei tämän kokemuksen jälkeen kyllä leikkaakaan.

Tänään illalla luottokampaajani tulee meille kotiin pelastamaan, minkä pelastaa voi. Tukka on tosin siis oikeasti nyt niin lyhyt, että eipä siinä leikkaamista juuri ole jäljellä.

Kirjoittajan paluu

Huomenta.

Palatessani vuoden jälkeen blogiini, huomatakseni, että vuodessa, jolloin en ole edes kirjoittanut mitään, täällä on ollut tuhansia kävijöitä. Aihe on toki sellainen, että esimerkiksi varmastikin hakusana "yksinhuoltaja" tuo sivuilleni, mutta suurin liikenteenlähde ei kuitenkaan ole edes hakukoneet. Lisäksi vierailijat ovat pääsääntöisesti viihtyneet täällä pientä vilkaisua kauemmin.
Olen tästä tietysti lämpimästi mielissäni.
Ihmisenä, jolle kirjoittaminen on intohimo, näiden lukujen näkeminen saa kirjoittajasormet syyhyämään. Näinollen, tästä jatkuu tarina.
Sen lisäksi, että kirjoitan edelleen totaaliyhäriperheen arjesta ja siihen liittyvistä asioista, varmastikin käsittelen myös muita aiheita.

Kiitos kaikille ja tervetuloa uusillekin lukijoille. Toivon, että myöskin "vanha" uskollinen lukijakuntani löytää tiensä tänne uudelleen.