UUSI BLOGI!!!

Ilokseni ilmoitan, että tämän hiljaiseloa viettäneen blogin tilalle olen perustanut uuden blogin täällä (linkki)
Toivon, että vähintäänkin täällä käyneiden määrän, yli 21.000 kävijää, tavoitan myös uudella blogillani, joka ottaa vähän laajemman katsantokannan ja aihepiirit.
Lämpimästi tervetuloa uuteen blogiini!!
Ja vilpitön KIITOS kaikille lukijoilleni, vaikka nyt on hiljaiseloa ollutkin...

Hyvän mielen auttamistyötä, vauvakuumetta (ei mun!), valeraskautta (ei myöskään mun!) ja kevätväsymystä (tää on mun...)

Olen toinen ylläpitäjistä ryhmässä Facebookissa, johon kuuluu ihmisiä, jotka haluavat auttaa akuutissa hädässä olevia lapsiperheitä. Toimintatapoihin kuuluu käydä perheessä juttelemassa tilanteesta, jotta tietää paremmin, miten auttaa, ja että auttajat voivat luottaa siihen, että avuntarve on tosiaan todellinen ja akuutti.
No, minäpä kävin tuossa toissa päivänä yhdessä perheessä, jota en tietenkään mitenkään yksilöi. Vein pari kassia ruokatarvikkeita ja istuin kahvilla pari tuntia, kunnes perheen äidin piti lähteä lääkäriin, mistä melkein jo myöhästyi. Olisin istunut siellä muuten varmaan toisetkin pari tuntia... Apua perheelle on ryhmän kautta tulossa pian lisää, mutta VOI HYVÄN MIELEN MÄÄRÄÄ ITSELLÄNI! Vaikka olen itsekin viime vuosina kokenut järkyttävät määrät menetystä ja tuskaa ja terveytenikin mennyt lopullisesti, niin kyllä aion jatkaa tätä työtä, olen vasta aloittanut! :)

Haluan myös kertoa teille eilisestä dialogista lapseni kanssa. Lapsellani on todellinen vauvakuume ja vauvaa meille ei oltu todellakaan toivomassa ensimmäistä kertaa tässä keskustelussa:
M: "Äiti, mä haluun pikkusiskon"
Minä: *myhäys*
M: "Voisiksä synnyttää semmosen?"
Minä: "No en kuule taida jaksaa tähän kaiken kukkuraksi vielä vauvaa hoitaa"
M: "Mä voin hoitaa sitä!!"
Minä: "No kyllä äidinkin pitäisi sitä hoitaa, et sä nyt sentään voi vauvaa yksin hoitaa"
M: "Niin... Nooo... Sä voisit sit vaihtaa sen kakkavaipat!"
No kiitos tästä Hymiö grin

Narttukoirallani on myös sen luokan valeraskaus, että babyboomi on käsinkosketeltavaa tässä torpassa. Nuori uroskoira on vähintäänkin pihalla siitä, mitä täällä oikein tapahtuu. Minä tajuan, mitä tapahtuu, mutta nyt on myönnettävä ajoittainen ärsyyntyminen kiukkuiseen, maitoa tuottavaan, palloa pentunaan pitävään, vinkuvaan ja ramppaavaan koiraan...

Itselläni sensijaan orastelee kevätmasennus-/väsymys... Ei ole uusi juttu. Siinä missä monet kärsivät kaamosmasennuksesta, niin mulla tämä ilmiö on keväisin - syksyssä ei ole mitään vikaa! :)
Neiti Nöttöstä sen sijaan ei paljoo kevätmasentele.
Kun itse olin sanonut juuri eilen aamulla ulkona naapurilleni (ystävystytty ja tyttäremme parhaat ystävät keskenään), että pitää mennä ostamaan M:lle uudet kurahousut, niin Nöttönen se ilmoitti mulle samana iltapäivänä, että pitää mennä ostamaan kesämekkoja! Hymiö grin
Tää on niiiiin malliesimerkki lapseni ja mun luonteen eroista. Toki kurahousut on realismia, mutta silti. Mun mielestä tarvitaan kuravaatteet, lapsen mielestä hellevaatteet - kuvainnoillisesti kertoo kaiken Hymiö smile

Lapseni suunnitellee kampaajan tai trimmaajan uraa...

Eilen illalla lapseni sitten teki sen. Nimittäin leikkasi oman tukkansa, prinsessahiuksensa, aivan klaniksi. Siis aivan klaniksi. Mm. otsatukkaa ei ole enää ollenkaan. Kuin koneella olisi ajeltu. Kampaajaharjoittelun lomassa oli harjoiteltu myös koirien trimmaustaitoja... Onneksi koirani eivät ole mitään näyttelykoiria. Mutta silti.

No, kun lapsi tämän kuningasideansa jälkeen tajusi, että tukkaa ei todellakaan enää ole, eikä se kasva yhden, kahden tai kolmenkaan yön päästä, puhkesi hän lohduttomaan (huuto)itkuun. Sitä jatkuikin sitten koko illan siivitettynä lauseilla "miehillä on kalju; ei tytöillä", "mun prinsessatukkaaaaaaaa", "kasvaako tää enää ikinä?" ja "mä en enää koskaan leikkaa mun tukkaa". Itse olen melko varma, ettei tämän kokemuksen jälkeen kyllä leikkaakaan.

Tänään illalla luottokampaajani tulee meille kotiin pelastamaan, minkä pelastaa voi. Tukka on tosin siis oikeasti nyt niin lyhyt, että eipä siinä leikkaamista juuri ole jäljellä.

Kirjoittajan paluu

Huomenta.

Palatessani vuoden jälkeen blogiini, huomatakseni, että vuodessa, jolloin en ole edes kirjoittanut mitään, täällä on ollut tuhansia kävijöitä. Aihe on toki sellainen, että esimerkiksi varmastikin hakusana "yksinhuoltaja" tuo sivuilleni, mutta suurin liikenteenlähde ei kuitenkaan ole edes hakukoneet. Lisäksi vierailijat ovat pääsääntöisesti viihtyneet täällä pientä vilkaisua kauemmin.
Olen tästä tietysti lämpimästi mielissäni.
Ihmisenä, jolle kirjoittaminen on intohimo, näiden lukujen näkeminen saa kirjoittajasormet syyhyämään. Näinollen, tästä jatkuu tarina.
Sen lisäksi, että kirjoitan edelleen totaaliyhäriperheen arjesta ja siihen liittyvistä asioista, varmastikin käsittelen myös muita aiheita.

Kiitos kaikille ja tervetuloa uusillekin lukijoille. Toivon, että myöskin "vanha" uskollinen lukijakuntani löytää tiensä tänne uudelleen.