Paskaa, paskaa, paskaa

En nyt ole hetkeen pystynyt kirjoittamaan. Sain tietää, että lapseni isä ja ex-ystäväni ovat panneet uuden pullan uuniin. Tässä on niin monta tekijää, että oksettaa, ahdistaa, itkettää. Ei "vain" se, että exä saa lapsen, ei todellakaan, vaikka sekin pelkästään saattaisi kirpaista. Ex-aviomieheni sai lapsen kaksi viikkoa sitten. Ei kirpaissut, päinvastoin, olen todella onnellinen hänen puolestaan.
Palaan kun pystyn. Tai kirjoitan muista asioista; tästä sitten, kun osaan sanoa muutakin kuin sloganikseni muodostuneen: "Paskaa, paskaa, paskaa".

Lisää samanmoisia tarinoita...

Minähän olen ollut naimisissa. En kylläkään lapseni isän kanssa, vaan häntä edeltävän exän. Jo-o, kyllä vain :) Mikä nyt on hieman aasinsiltaa sille, että olipa kerran tuttavapariskunta, johon tutustuimme siten, että pariskunnan herra oli ex-aviomieheni (jatkossa Vee) armeijakaveri. Myöhemmin tämä mies (jatkossa Hoo) oli Veen bestmanina häissämme. Ja toki tapasimme tuttavapariskuntaa moneen kertaan. Itse en pariskunnan naisen (jatkossa Ellu) kanssa ollut kauheasti tekemisissä "yksikseen", mutta pariskuntina näimme melko usein. No, molemmat pariskunnat menivät naimisiin, Hoo ja Ellu vuotta minua ja Veetä aiemmin. Vuodet vierivät. Minä ja Vee erosimme, Hoo ja Ellu rakensivat talon ja saivat kaksi lasta. Myivät talon vastikään ja ostivat toisen noin kilometrin päästä tästä, missä minä asun. Hoon ja Ellun lapset ovat nyt 1- ja 4 -vuotiaita, täyttävät aivan juuri 2 ja 5. Ellu on raskaana, kolmannen lapsen laskettu aika on alkukesästä. Niin mitä tekee Hoo?? Ottaa irtioton ja lähtee toisen naisen matkaan. Voi jumalauta.

Hoo pitää yhteyttä myös muhun, lähinnä Facebookin chatin kautta. Ymmärrän avioliiton ongelmat ja sen, että niihin tarvitaan kaksi. Sitä en ymmärrä tässä(kään) tapauksessa, että "tekemällä tehdään" lapsi ja sitten lähdetään toisen naisen matkaan kesken raskauden. Se ei ole mistään kotoisin sellainen ratkaisu. Lähinnä yhteydenpitomme on lainopillista neuvontaa minulta hänelle, mikä on vähän koomista, koska tämä Ellu on juristi ja minä en, vaikka alalla olenkin. Ellun vaatimukset sun muut ovat kyllä tunnemylläkän suurentamia ja realismi on unohduksissa, mutta se on ymmärrettävää. Olen Ellulle kertonut, että Hoo kirjoittelee välillä. Pidemmän päälle en voi olla "molempien puolella". Itseäni ällöttää usein ihmiset, jotka ovat sekä minun että lapseni isän tai ex-ystäväni ystäviä, ja ovat "molemmilla puolilla jokea".

Ylipäänsä, annan kaiken tukeni Ellulle. Selvä se, että tilanne poikkeaa mm. siten, ettei toinen nainen ole edes hänen tuttunsa, ystävästä puhumattakaan. Mutta. Ellulla on syntymättömän lapsen lisäksi kaksi pientä lasta jo maailmassa.

Tämä tarina ei ollut vielä tässä, vaan jatkuu. Mutta vasta sitten, kun olen selvittänyt, miksi lapseni kirkuu ilman nähtävissä olevaa syytä ja olen miettinyt, miten saan auton pois parkkipaikalta. Huoltoyhtiö on käynyt viimeksi -valehtelematta- viikko sitten ja tuota luntahan on tullut... Vauvanmaito on lopussa; en ollut osannut varautua kuin talvisotaan konsanaan. Itsehän sitä syö vaikka sormenpäitä. Lapsi ei kuitenkaan sillä elä.

Hermot paloi

Tää on niitä päiviä, kun tekee mieli sanoa, ja sanonkin, että v*ttu minkä teit(te). Ja että teistä ei kumpikaan olisi selvinnyt elossa siitä, mitä mulle teitte. Eikä teistä kumpikaan pystyisi päivääkään tähän arkeen, mitä mä pyöritän.
Ja ei, tänään mulle ei kannata valittaa pikku asioista.
Ja ei, tänään en myöskään jaksa yrittääkään ymmärtää että on vaikeaa vauvan/pikkulapsen kanssa, jos teitä on siellä KAKSI aikuista. Huomenna voin yrittää ymmärtää.

Ystävänpäivä...

Valitettavasti, sattuneista syistä, ystävänpäivä on musta melkein yhtä "hauska" kuin isänpäivä...
Toivottavasti suhtautumiseni vielä muuttuu, mutta ei ainakaan vielä tänä vuonna, näköjään.

Influenssa

Melko varmasti tämä on influenssa. Olen sen kerran sairastanut, ja aivan samalta tuntuu. Siis ihan joka paikkaan sattuu! Ja on korkea kuume, jota on jo käytännön syistäkin pakko pitää alhaalla tulehduskipulääkkeillä. Mulla ei ole tapana koko ajan kuuluttaa, miten rankkaa pienen vauvan yksinhuoltajana on, mutta kun on näin kipeä ja vauvan (ja koirankin siihen päälle) hoito on miltei mahdotonta, tekee mieli sanoa lapsen isälle, että kiitos v**usti tästäKIN! Tai ettei hän, eikä ex-ystäväni olisi ikinä selvinnyt tästä kaikesta, mihin itse jouduin. Inhoan sanaa "selvinnyt", koska niistä kaikista teoista, joita mulle tehtiin, ei voi selvitä. Mitä se selviäminen edes on? No, ainakin siis hengitän.

Tänään luulin, että kuolen. Ainakin  melkein. Sattui aamusta asti ihan joka ikiseen luuhun, ytimeen ja niveleen. Siihen kun hiipi seuraksi iltapäivästä vielä oksetus ja pyörrytys ja olo muistutti keskivaikeaa krapulaa, niin täytyy myöntää, että mieleen hiipi ajatus siitä mystisestä tyypistä, joka joidenkin perheissä asuu, toisesta aikuisesta.
Mutta ei. Lapseni, joka on viime päivinä keksinyt, että en saa hävitä näkyvistä, tai ainakaan kuuluvista, viihtyi joten kuten lattialla, kun itse makasin sohvalla käsivarsi otsalla ja puuskutin.
En tiedä, mikä on/oli vikana, mutta lääkäriinhän en tietenkään mene :)

Helkku on rohkeasti kertonut juuri isän tarinan. Hieno juttu. Itseäni ei pelota kertoa isän ja entisen ystäväni tarinaa, vaan se olisi aivan liian työläs yhdellä kertaa kerrottavaksi. Selkäni takana pelattiin sellaista peliä, ettei ole tosikaan. Ja henkinen väkivalta ja valheellisten tarinoiden kertominen minusta ei loppunut edes siihen, kun muuttivat yhteen, vaan jatkui ja jatkui. Tarinat ja teot ovat sitä luokkaa, että en uskoisi itsekään, jos tämä ei sattuisi olemaan oma elämäni. He tekivät sellaisia asioita mulle, että niiden julkituominen olisi heille todella ikävä juttu. Siksipä oli kiire leimata mut valehtelijaksi, sekä kertoa omille ja yhteisillä tutuille toinen toistaan karmaisevampi juttuja musta, jotta olisi edes jokin pieni oikeutus heidän teoilleen.

Aivan takuulla kerron tarinan, mutta osissa. Tulen sekoittamaan blogissa mennyttä ja nykyistä. Olen päättänyt jo alussa, että en ole hiljaa asioista. Olen myös sanonut kaikille tutuilleni, että tätä asiaa saa "levittää"; itselläni ei ole hävettävää, pelättävää, eikä salattavaa. Olen hurjan tyytyväinen, että tänne blogiin on ilmaantunut muitakin, jotka painivat samantyyppisten asioiden kanssa; ja puhuvat siitä. Niin kauan, kun jaksan hämmästyä näistä jutuista, on toivoa. Sitten kun ei enää "liikuta", nämä ovat "normaalia", niin sitten peli on menetetty.

Toiveissani ja/tai haaveissani on perustaa jonkinmoista yhteisöä/tukea yksinodottajille. Niille, joiden lapset eivät ole koskaan vanhempiaan yhdessä nähneetkään. Tällä en vähättele niitä, joiden perhe on hajonnut myöhemmin, mutta yksinhuoltajille yleisesti tuntuu olevan yhteisöjä ja apuja ja hyvä niin.

Lisäsin oikeaan yläkulmaan meiliosoitteeni, mikäli joku haluaa keskustella jostakin meilitse.

Missä "minä" on?

En tiedä, mistä kirjottaisin tänään. Toisaalta aiheita olisi useita, toisaalta silti tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa.

Mutta kirjoitanpa koirista. Tai oikeastaan vähän siitä vierestä. Luin nimittäin pari päivää sitten vanhaa blogiani, joka siis kertoo oikeastaan  vain koirista ja treeneistä. Blogia olen kirjoittanut "ennen tätä kaikkea", joka on termi sille, että noin puolitoista vuotta sitten oli tosiaan mies, kolme koiraa, työ ja kakkostyönä koirat ja kaikki "hyvin" noin niinkuin yleensä. Perhettä oltiin perustamassa, ja raskaaksi tulinkin. Kunnes sitten kävi, kuten esittelyssäni kerron. Sen jälkeen en ole ollut enää minä. Tämä nyt jotenkin korostui, kun luin koirablogiani. Tapani kirjoittaa on hyvin erilainen, kuin nyt. Teksteistä "huokuu" ihan erilainen fiilis kuin nyt. Sama koskee Facebookia. Nyt kun se on tyrkännyt mullekin profiiilin tilalle mokoman Timelinen, menin sitten lukemaan vanhoja päivityksiäni, kerran se Timelinen avulla on niin helpoksi tehty. Virhe. Tuli ikävä sitä minua, joka ennen olin.

Vuoden Mutsi!!!

Suuri Vuoden Mutsi-gaala on käynnissä Vuoden Mutsi -blogissa vastaan tässä kysymyksiin ja asiaan kuuluu haastaa toinen mamma-bloggaaja. Olen itse sen verran tuore bloggaaja, ettei piirini ole vielä kovin suuri, mutta haastan mallamoijan :)

1. Tunnen itseni Vuoden Mutsiksi kun toisessa kainalossa on kakkavaippa, toisessa lapsi ja jalka osuu koiran oksennukseen
2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on väsymys.
3. Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän... tähän en voi vastata, 6 kk vanha tyttö ei ole vielä oikein ryhdistäytynyt noissa kohteliaisuuksissa
4. Kello 12 yöllä olen yleensä menossa "ihan kohta" nukkumaan.
5. Kello 8 aamulla olen yleensä nukkumassa.
6. Haluaisin sanoa lapsen/lasten isälle, että "olet säälittävä rukka"
7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että olisi syytä muuttaa lähemmäs meitä.
8. Viimeksi kiroilin, kun... valitetettavasti kiroilen niin paljon, että en muista...
9. En ole koskaan osannut... en enää tiedä, mitä osaan ja mitä en, koska osasin tai en, kaikki pitää itse tehdä.
10. Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia, voi tehdä on... ihan mitä tahansa, mikä alkaa sanalla "rauhassa".

Se iskee ihan milloin tahansa

Niin se vaan iskee, odottamatta, yllättäen. Ahdistus. Kesken kaiken, kun selaan syöttötuoleja Huuto.netistä. Mahaan alkaa sattua, tuntuu kuin rinnassa ja ylävatsassa olisi iso, painava, kuuma kivi. Mä vihaan ahdistusta. Mä en halua sitä. Mutta viidettä vuotta se mua seuraa.

Tämän perjantain ajatukset...

Tämän päivän ajatuksia, oma ja lainattu, joka sopii mun suuhun yhtä hyvin...

Oma:
Se ristiriitainen tunne, kun maailman kaunein ja elämäni rakkain ihminen muistuttaa ulkonäöltään hämmästyttävän paljon erästä ihmistä, jonka joskus tunsin...
Hymy on täsmälleen sama. Tyrmäävää. Ei auta kuin hymyillä takaisin...

Lainattu:
"Seuraavan kerran, kun mä vähänkään kiinnostun jostain ihmisestä, niin mä selvitytän sen rikosrekisterin - mielenterveyshistorian - poliisin tapahtumarekisterin - laajan turvaselvityksen - haastattelen vanhemmat, pari viimeisintä exää ja lapsuuden kaverit"

Näissä tunnelmissa, hyvää perjantaita kaikille!

Heittäkää menemään (ja olkaa ostamatta lisää) kaikki virikkeellistävät, ties-mitä-muka-kehittävät ja motivoivat lasten JA koirien lelut isolla hintalapulla varustettuna ja antakaa lapselle vanha modeemi ja koiralle muoviroska (tai sitten se vessaharja).

Mulla ei ole ulkoilman lämpömittaria, mutta ilma sitäkin on selvää, että on v**un kylmä. Vaikka kahtena edellisenä vuonna oli kyllä vielä kymmenen astetta kylmempi ja luntakin tuplamäärä.

Miksi olohuoneeni matolla on kylpyankka ja vessaharja?

Eilen illalla, ihmeteltyäni, miksi olohuoneeni matolla on kylpyankka ja vessaharja, pysähdyin (taas) miettimään asioita; miten tähän on tultu. Miten ihmeessä hetki sitten mulla oli mies ja kolme koiraa, koiraharrastuksia, kävin koulua eläintenkouluttajan tutkintoa varten Pohjanmaalla saakka ja koulutin muita ihmisiä koirineen, ja nyt... Yksi koira, joka sekin oli välillä mualla, puolivuotias vauva ja se "tärkein": EI miestä.

Etsin blogilistalta yksinhuoltajuuteen liittyviä blogeja; useita. Sitten yksinodottamiseen; vain kaksi. Missä kaikki muut ovat? Tässä olen kuitenkin minä, 31-vuotias, 6 kuukautta vanhan vauvan yksinhuoltaja. Miten hitossa tässä elämässä näin kävi? Sitä ihmettelen. Samalla teen käsitöitä, lämmitän eineksiä ja sompailen vauvan kanssa tässä loputtomien ohjeiden ja kasvatusneuvojen suossa, joita en kuitenkaan lue.